Vertaisopiskelijamme Kati perehdytti lokakuussa meitä Haaga-Helian ammatillisen opettajan opintoja suorittavia oppilashuoltoon ja ohjaukseen. Vaikka näkökulma olikin lukion oppilashuollon ja nuorten ohjaamisen, tunnistin päivän kuluessa monia yhtäläisyyksiä aikuisten kanssa yrityksissä tehtävään ns. coaching-työhön, jota itsekin olen jonkun verran tehnyt. Molemmissa on tavoitteena löytää ohjattavassa itsessään olevat voimavarat ja vahvuudet ja rakentaa niiden pohjalle tavoitteita ja suunnitella käytännön toimia ja valintoja, jotka tavoitteisiin vievät. Molemmissa tapauksissa edessämme on usein ihminen, joka on - jos ei nyt täysin eksyksissä - niin ainakin päämäärättömästi haahuilemassa ja etsimässä suuntaa. Molemmissa vältämme ohjaajina neuvonantajan kaikkitietävää roolia ja pyrimme pikemminkin auttamaan ohjattavaa itse löytämään häntä parhaiten palvelevat ratkaisut, kysymyksiä esittäen, haastaen ja kannustaen.
Keskustelimme vertaisryhmässämme siitä, miten ammatillisen koulutuksen uudistus, ja jo aiemmin toteutettu lukio-opetuksen uudistus, ovat aikaansaaneet suuren tarpeen ohjaukselle. Vastuu oppimisesta on siirtynyt yhä selvemmin oppijalle itselleen ja opiskelijan pitäisi kyetä määrätietoisesti ja suunnitelmallisesti edistämään omaa oppimistaan ja tutkinnon suorittamistaan. Suurempi vapaus koostaa opinnoistaan itseään kiinnostavia ja hyödyttäviä tuo mukanaan vastuun toimia proaktiivisesti, ottaa selvää, perehtyä vaihtoehtoihin, punnita niiden hyödyllisyyttä, asettaa tavoitteita ja aikatauluja ja löytää vielä päivästä toiseen motivaatio työskennellä niitä kohti. Kun tämä on haasteellista meille aikuisillekin, miten käy niiden nuorten, jotka eivät kykene katsomaan elämässään seuraavaa viikonloppua pidemmälle ja oma suunta ja tavoitteet ovat ehkä vielä täysin pimennossa?
Ohjaustyölle on kysyntää aina siellä, missä toiminnan vapautta on paljon ja ennalta suunniteltuja ja dokumentoituja polkuja vähän. Tämä on todellisuutta paitsi oppilaitoksissa myös työelämässä tänä päivänä. Moni asiantuntija ja esimies kipuilee tälläkin hetkellä sen tosiasian edessä, että maailma muuttuu vauhdilla ja ennakoimattomasti, osaaminen vanhenee nopeasti, ammatteja syntyy ja katoaa päivittäin ja työ on yhä pirstaloituneempaa ja projektimaisempaa. Oma ura on harvalle enää valmiiksi ajettu latu selväreunaisena edessä. Se on yhä useammin sekava, hämärä umpihanki, jossa on kyllä pieniä innostusta ja motivaatiota nostattavia kumpareita siellä täällä, mutta ne näyttäytyvät fragmentoituneina ja väliaikaisina eikä niistä ole helppoa koostaa koherenttia kertomusta siitä, kuka olen, mitä osaan ja mihin olen menossa? Epävarmuus on päivän sana työmarkkinoilla.
Tutkivan oppimisen näkökulma voisi kenties auttaa löytämään motivaatiota oppimiseen silloin, kun se on hukassa. Kai Hakkarainen on todennut, että oppiminen on tehokasta ja motivoivaa, kun sitä
ohjaa henkilökohtainen tiedonhalu (ongelma), ongelmanratkaisua tukemaan
rakentuvat sosiaaliset verkostot ja niiden kautta työskentelyssä muotoutuva
identiteetti (jota Hakkarainen kutsuu habitukseksi). Mistä sitten löytää henkilökohtainen tiedonhalu ja ne verkostot, joiden kanssa/joissa oppiminen ja identiteetin löytyminen voisi tapahtua? Oman suunnan etsimisen tai urapolun hahmottamisen näkökulmasta arvotyöskentely voi antaa perspektiiviä.
Arvotyöskentely on osa hyväksymis- ja omistautumisterapiaa (HOT), joka on yksi kognitiivisen käyttäytymisterapian muoto. Se pyrkii vahvistamaan yksilön kykyä kohdata omat tunteensa ja ajatuksensa sellaisina kuin ne ovat ja oppia ottamaan niihin myös etäisyyttä ja elämään läsnäollen nykyhetkessä. Sen lisäksi HOT ohjaa yksilöä tunnistamaan omat arvonsa ja asettamaan arvoista johdettuja tavoitteita ja sitoutumaan niihin. (Arto Pietikäinen, 2014.) Juuri omiin arvoihin perustuvat tavoitteet ovat vahva vastalääke päämäärättömälle haahuilulle ja merkityksettömyyden tunteille. Ne voivat ohjata ihmistä kohti omanlaista, rikasta ja syvästi merkityksellistä elämää. Arvotyöskentely alkaa sen selkiyttämiselle, mikä on minulle tärkeää ja mistä välitän syvällä sisimmässäni. Millaisia asioita haluan olla edistämässä tässä maailmassa? Mikä minua todella kiinnostaa ja innostaa?
Opiskelu voi olla nuorelle vaikeaa siksi, ettei hän kykene hahmottamaan, mitä hän kaikella sillä irrallisella tietomäärällä tekisi, jonka tutkintovaatimukset edellyttävät hänen omaksuvan. Ei ole ongelmaa tai tiedonintressiä ja tekemiseltä puuttuu merkitys ja fokus. Ohjasin tänään omaa 18-vuotiasta liiketaloutta ammatillisessa oppilaitoksessa opiskelevaa poikaani, jonka välinpitämättömästä asenteesta omaa opiskeluaan ja tulevaisuuttaan kohtaan olen hieman huolissani. Kysyin häneltä, millaisia tavoitteita sinulla on koulun jälkeiselle elämälle (johon on reilu vuosi aikaa). "No ei kai mun nyt sitä tarvitse jo tietää" poika tokaisi. Hän ajattelee elämää päivä kerrallaan; koulun jälkeistä elämää ajatellaan sitten, kun koulu on ohi. Aikuisena ja ammatillisena opettajana minä näen tässä suuren riskin. Jokin käsitys siitä, mitä elämältäni toivon ja millaista työtä haluaisin tehdä pitäisi olla jo opiskeluvaiheessa. Silloin tehdään päätöksiä, joilla on kauaskantoisia vaikutuksia: valitaan suuntautumisvaihtoehtoja ja valinnaisia aineita, harjoittelupaikkoja ja projekteja. Jos minua kiinnostaa tietty ala tai tietyntyyppiset tehtävät, minun tulisi selvittää, missä tällaisia tehtäviä on, mitä näissä tehtävissä vaaditaan ja millaiselle osaamiselle siellä erityisesti on kysyntää juuri nyt. Sen mukaan voin muokata omista opinnoistani sellaisia, että ne vievät kohti tavoitettani samalla kun pyrin myös rakentamaan verkostoja näihin yrityksiin ja toimijoihin esimerkiksi harjoittelun avulla. Kaikelle tekemiselle syntyy silloin fokus ja tarkoitus.
Oman lapseni kanssa käymäni keskustelun (joka ei valitettavasti kovinkaan hyvin noudattanut ohjauksen jaloja periaatteita, vaan meni pikemminkin luennoinniksi) ajattelin, miten paljon nämä nuoret tarvitsisivatkaan kiinnostunutta rinnallakulkijaa ja innostajaa, joka auttaisi hahmottamaan omat vahvuudet ja kiinnostuksen kohteet, opastaisi unelmoimaan isosti ja asettamaan realistisia tavoitteita ja tsemppaisi etenemään askel askeleelta kohti omanlaista elämää. Joillakin meistä on niin vahva palo elämässä etteivät he tarvitse ketään rinnalle sen liekin ylläpitämiseen. Toiset taas raapivat märkiä tulitikkujaan päivästä toiseen ja antautuvat ohi kiitäville vuosille, eivätkä löydä sitä potentiaalia, joka heissä on. Siihen he tarvitsevat ohjausta, niin nuoret ja kuin varttuneemmatkin.
